THE WORK - TYÖ MIESTEN TUNTEIDEN PARISSA
Inhimillisyyden eteen täytyy tehdä työtä, varsinkin miesten. Tunteiden näyttäminen ei kuitenkaan ole heikkoutta, vaan vahvuutta, painottaa dokumenttielokuva The Work.
Folsomin vankilan pitkäaikaisvankien keskelle tuodaan siviilejä mukaan neljän päivän ryhmäterapiajaksolle. Dokumentti kulkee aikajärjestyksessä jäsenneltynä väliotsikoilla koko jakson ja päästää katsojan kärpäseksi kattoon seuraamaan vankien ja siviilien tunteenpurkauksia.Tuskissaan karjuvat miehet eivät puhu kameralle, vaan toisilleen. Kamera seuraa vierestä käsivaralla kuvatessa, joten tunteet tulevat aidommin esille pienen tärinän ansiosta.
Dokumentissa ylitetään normaalit roolit. Vankien ja siviilien raja hämärtyy, kun he kaikki yhdessä puhuvat aroista lapsuudenmuistoistaan ja kivuistaan. Sen sijaan miehet ovat petettyjä, loukattuja ihmisiä. Kaikki yhdessä.
Psykoterapeuttinen juttelu ryhmässä näyttää tehoavan; monet murtuvat, karjuvat ja itkevät. Löydetään vanhoja solmuja, joita avataan. Tapellaan ja rauhoitutaan. Dokumentti ei kuitenkaan juuri kerro terapian keinoista tai lopputuloksista, vaan solmuista avatut miehet jätetään auki. Terapian ohjaajat puhuvat työkaluista, joita miehet luovat itselleen pohjalla käytyään pystyäkseen selviytymään tilanteistaan. Terapiaa selkeästi pidetään todella tehokkaana keinona; lopussa ruudulle ilmestyvässä tekstissä kerrotaan, ettei kukaan 17 vuoden aikana pidettyjen terapiaistuntojen jälkeen vapautuneesta 40 vangista ole päätynyt sinne takaisin.
Terapia kuitenkin keskittyi lapsuudenkokemuksiin ja muihin vanhoihin haavoihin, joita houkutellaan auki. Ihmiselle on puhdistavaa käsitellä kriisinsä, mutta neljä päivää on äärettömän vähän aikaa. On uhkana, että haavat revitään auki, mutta laastari jätetään antamatta. Lisäksi oman elämän kriisien ei ole aina välttämätöntä perustua kahdenkymmenen vuoden takaisiin kokemuksiin; emme ihmisinä ole menneisyytemme uhreja. Neljälläkymmenellä vankilaan palaamattomalla vangilla ei myöskään ole välttämättä syy-seuraussuhdetta terapiaan; on liian aikaista vetää pienellä korrelaatiolla johtopäätöksiä.
Dokumentti kuitenkin kuvastaa muutakin, kuin ryhmäterapian tai menneisyyden ongelmien kaivelun tärkeyttä. Se kertoo, että me kaikki; lapset, naiset, miehet, rikolliset, olemme kaikki ihmisiä. Olemme inhimillisiä, saamme näyttää tunteitamme. Tunteet ovat osa meitä, eikä nykykulttuurin asettamat rajat miesten tunteille ole hyväksyttäviä. Annetaan siis miestenkin itkeä, jos siltä tuntuu.
Folsomin vankilan pitkäaikaisvankien keskelle tuodaan siviilejä mukaan neljän päivän ryhmäterapiajaksolle. Dokumentti kulkee aikajärjestyksessä jäsenneltynä väliotsikoilla koko jakson ja päästää katsojan kärpäseksi kattoon seuraamaan vankien ja siviilien tunteenpurkauksia.Tuskissaan karjuvat miehet eivät puhu kameralle, vaan toisilleen. Kamera seuraa vierestä käsivaralla kuvatessa, joten tunteet tulevat aidommin esille pienen tärinän ansiosta.
Dokumentissa ylitetään normaalit roolit. Vankien ja siviilien raja hämärtyy, kun he kaikki yhdessä puhuvat aroista lapsuudenmuistoistaan ja kivuistaan. Sen sijaan miehet ovat petettyjä, loukattuja ihmisiä. Kaikki yhdessä.
Psykoterapeuttinen juttelu ryhmässä näyttää tehoavan; monet murtuvat, karjuvat ja itkevät. Löydetään vanhoja solmuja, joita avataan. Tapellaan ja rauhoitutaan. Dokumentti ei kuitenkaan juuri kerro terapian keinoista tai lopputuloksista, vaan solmuista avatut miehet jätetään auki. Terapian ohjaajat puhuvat työkaluista, joita miehet luovat itselleen pohjalla käytyään pystyäkseen selviytymään tilanteistaan. Terapiaa selkeästi pidetään todella tehokkaana keinona; lopussa ruudulle ilmestyvässä tekstissä kerrotaan, ettei kukaan 17 vuoden aikana pidettyjen terapiaistuntojen jälkeen vapautuneesta 40 vangista ole päätynyt sinne takaisin.
Terapia kuitenkin keskittyi lapsuudenkokemuksiin ja muihin vanhoihin haavoihin, joita houkutellaan auki. Ihmiselle on puhdistavaa käsitellä kriisinsä, mutta neljä päivää on äärettömän vähän aikaa. On uhkana, että haavat revitään auki, mutta laastari jätetään antamatta. Lisäksi oman elämän kriisien ei ole aina välttämätöntä perustua kahdenkymmenen vuoden takaisiin kokemuksiin; emme ihmisinä ole menneisyytemme uhreja. Neljälläkymmenellä vankilaan palaamattomalla vangilla ei myöskään ole välttämättä syy-seuraussuhdetta terapiaan; on liian aikaista vetää pienellä korrelaatiolla johtopäätöksiä.
Dokumentti kuitenkin kuvastaa muutakin, kuin ryhmäterapian tai menneisyyden ongelmien kaivelun tärkeyttä. Se kertoo, että me kaikki; lapset, naiset, miehet, rikolliset, olemme kaikki ihmisiä. Olemme inhimillisiä, saamme näyttää tunteitamme. Tunteet ovat osa meitä, eikä nykykulttuurin asettamat rajat miesten tunteille ole hyväksyttäviä. Annetaan siis miestenkin itkeä, jos siltä tuntuu.
Kommentit
Lähetä kommentti