The Work: Hiljaiseksi vetää, mutta puhua pitäisi
Docventuresin jakso “The Work” käsittelee miesten kyvyttömyyttä puhua tunteistaan Folsomin vankilassa järjestettävien terapioiden avulla. Nelipäiväisiin ryhmäterapiajaksoihin osallistuu miehiä sekä vankilasta että sen ulkopuolelta. Osalla on taustallaan vakavia rikoksia ja jengitoimintaa, osalla on tavanomainen elämä. Tarinoita on yhtä monta kuin miehiäkin. Dokumenttielokuvan aikana nähdään, kuinka miehet pääsevät käsiksi suuriin tunteisiin ja pahimpiin kipupisteisiinsä. Avautuminen ja tunteiden purkaminen vaatii rohkeutta, luottamusta ja muilta miehiltä kykyä reagoida vastaanottavasti. Siksi paikalla on myös koulutettua väkeä. The Work osuu ja uppoaa. Se vetää hiljaiseksi ja mietteliääksi, mutta puhua pitäisi.
Vankila on ympäristönä kiinnostava ja “siviilille” tuntematon. Se on osittainen syy sekä hankkiutua mukaan terapiaan että katsoa kyseinen dokumentti. Ympäristö saattaa toimia ratkaisevana jäänmurtajana. Parhaimmillaan dokumentti poistaa tunteiden ja psykologian “lälly”-leimaa. Mitä pidemmälle Docventuresin jaksoa katsoo, sitä päättömämmältä nykyinen asetelma alkaa näyttää. Vaaditaanko ihmiseltä - tässä tapauksessa mieheltä - tosiaan täydellinen romahdus ennen kuin tunteiden purkaminen on sallittua? Silloinkin se tapahtuu pahimmillaan niin väkivaltaisin keinoin, että mies päätyy vankilaan. Dokumentin miehet ovat esimerkki nimenomaan patoamisesta, pettymyksen tunteista ja huonon mieskuvan vaikutuksista. Hyväksynnän puute, jopa hyljeksintä ja ulkopuoliseksi jääminen, jättävät pysyvät arvet. Kokemus siitä, ettei ole oikeanlainen, on ollut miehille musertava.
The Work mahdollisuuden elintärkeälle keskustelulle. Se voi olla ratkaiseva tekijä monen miehen ja naisen ymmärryksen saavuttamiseksi. Ongelma on maailmanlaajuinen. On erittäin hyvä, että Docventures toi dokumentin suomalaisten tietoisuuteen. Tunteiden ei missään tapauksessa pitäisi olla tabu maassa, jossa on perheväkivaltaa ja kohonneet itsemurhatilastot. Kaikilla ei tietenkään ole suuria ongelmia isäsuhteissa, eivätkä läheskään kaikki päädy vankilaan. Näin ei pidäkään olla. Tunteitaan pitää silti saada käsitellä - mielellään jonkin muun kuin päihteiden tai riehumisen keinoin. The Work suuntaa valokeilan arjen ongelmiin käyttämällä rajumpia esimerkkejä. Kipupisteet tulevatkin lähelle ja koskettavat. Tuntuu pahalta katsoa ihmisiä, jotka ovat lukossa itsensä ja tunteidensa kanssa yksin. Terapiajaksolla vapautuu se sisäinen huuto, jota kukaan ei normaaleissa olosuhteissa kuule.
Dokumentti on hyvä osoitus myös siitä, miten hyvältä taakan keventäminen, hyväksyntä ja läheisyys tuntuvat. Ryhmä onnistuu saattamaan yksittäisen henkilön hiuksenhienon rajan yli, joka pitelee häntä kohtaamasta tunteitaan. Kipupisteet on turvallisempaa ja helpompaa kohdata, kun muut tukevat ja ymmärtävät, mistä on kyse. Yksilö pärjää arjessa ja yhteisöissä paremmin, jos hän voi itse hyvin. Sukupuoliroolien täytyy tulla niin avoimiksi, että jäljelle jää muitakin vaihtoehtoja kuin elää kärsimyksessä, satuttaa muita tai kuolla. Sen ei pitäisi vaatia vankilaa, eikä välttämättä edes terapiaa. Dokumentti osoittaa, että läsnäololla, kuuntelemisella ja pienilläkin huomionosoituksilla voi saada ihmeitä aikaan. Erilaisuus ei tarkoita kelpaamattomuutta. Kenenkään ei pitäisi joutua jäämään yksin sen takia. Elämän ei tarvitse olla yksi iso “The Work”, jos opimme hyväksymään tämän.
Vankila on ympäristönä kiinnostava ja “siviilille” tuntematon. Se on osittainen syy sekä hankkiutua mukaan terapiaan että katsoa kyseinen dokumentti. Ympäristö saattaa toimia ratkaisevana jäänmurtajana. Parhaimmillaan dokumentti poistaa tunteiden ja psykologian “lälly”-leimaa. Mitä pidemmälle Docventuresin jaksoa katsoo, sitä päättömämmältä nykyinen asetelma alkaa näyttää. Vaaditaanko ihmiseltä - tässä tapauksessa mieheltä - tosiaan täydellinen romahdus ennen kuin tunteiden purkaminen on sallittua? Silloinkin se tapahtuu pahimmillaan niin väkivaltaisin keinoin, että mies päätyy vankilaan. Dokumentin miehet ovat esimerkki nimenomaan patoamisesta, pettymyksen tunteista ja huonon mieskuvan vaikutuksista. Hyväksynnän puute, jopa hyljeksintä ja ulkopuoliseksi jääminen, jättävät pysyvät arvet. Kokemus siitä, ettei ole oikeanlainen, on ollut miehille musertava.
The Work mahdollisuuden elintärkeälle keskustelulle. Se voi olla ratkaiseva tekijä monen miehen ja naisen ymmärryksen saavuttamiseksi. Ongelma on maailmanlaajuinen. On erittäin hyvä, että Docventures toi dokumentin suomalaisten tietoisuuteen. Tunteiden ei missään tapauksessa pitäisi olla tabu maassa, jossa on perheväkivaltaa ja kohonneet itsemurhatilastot. Kaikilla ei tietenkään ole suuria ongelmia isäsuhteissa, eivätkä läheskään kaikki päädy vankilaan. Näin ei pidäkään olla. Tunteitaan pitää silti saada käsitellä - mielellään jonkin muun kuin päihteiden tai riehumisen keinoin. The Work suuntaa valokeilan arjen ongelmiin käyttämällä rajumpia esimerkkejä. Kipupisteet tulevatkin lähelle ja koskettavat. Tuntuu pahalta katsoa ihmisiä, jotka ovat lukossa itsensä ja tunteidensa kanssa yksin. Terapiajaksolla vapautuu se sisäinen huuto, jota kukaan ei normaaleissa olosuhteissa kuule.
Dokumentti on hyvä osoitus myös siitä, miten hyvältä taakan keventäminen, hyväksyntä ja läheisyys tuntuvat. Ryhmä onnistuu saattamaan yksittäisen henkilön hiuksenhienon rajan yli, joka pitelee häntä kohtaamasta tunteitaan. Kipupisteet on turvallisempaa ja helpompaa kohdata, kun muut tukevat ja ymmärtävät, mistä on kyse. Yksilö pärjää arjessa ja yhteisöissä paremmin, jos hän voi itse hyvin. Sukupuoliroolien täytyy tulla niin avoimiksi, että jäljelle jää muitakin vaihtoehtoja kuin elää kärsimyksessä, satuttaa muita tai kuolla. Sen ei pitäisi vaatia vankilaa, eikä välttämättä edes terapiaa. Dokumentti osoittaa, että läsnäololla, kuuntelemisella ja pienilläkin huomionosoituksilla voi saada ihmeitä aikaan. Erilaisuus ei tarkoita kelpaamattomuutta. Kenenkään ei pitäisi joutua jäämään yksin sen takia. Elämän ei tarvitse olla yksi iso “The Work”, jos opimme hyväksymään tämän.
Kommentit
Lähetä kommentti